Turun viimeinen satamaluotsi jää eläkkeelle
Koko aikuisen ikänsä Turun Satamassa työskennellyt Timo Jokiranta on ollut kuin sataman tietotoimisto. Häneltä on kysytty neuvoja miltei mihin tahansa asiaan: ratkaisua vedonlyöntiin ja alusten kestävyyteen – kerran jouluyönä Jokirantaa kysyttiin juttutoveriksi yksinäiselle kapteenille.
Joskus yksi kädenheilautus voi muuttaa ihmisen elämän suunnan. Niin kävi vuonna 1987 vastavalmistuneelle perämiehelle Timo Jokirannalle, joka oli työskennellyt kesiä Turun Satamassa. Sitä ennen hän oli ollut Effoan Välimeren ja Karibian linjojen rahtialuksilla, Silja – sekä Viking Linella ja arveli pian hakevansa meriltä töitä. Mutta sitten Turun satamakapteeni Kari Koski kysyi, oliko joku vapaaehtoinen harjoittelemaan satamaluotsin työtä. Kaverit vilkaisivat Jokirantaa: tilaisuus oli sellainen, et nyt kannattaisi viitata.
Jokiranta nosti kätensä. Pian hän kiipesi tikkaita pitkin ylös laivoihin Pikisaaren luotsiasemalla edustalla ja ohjasi ne satamaan ja Turun korjaustelakalle Aurajokeen. Siellä korjattiin paljon Neuvostoliitosta ja Itäblokin maista tulleita laivoja.
— Se oli mielenkiintoista työtä. Venäläisillä laivoilla oli politrukit mukana, jotka valvoivat, ettei miehistö länsimaistu eikä kukaan loikkaa laivasta, Jokiranta kertoo.
Satamapalveluihin kuului lankapuhelimen ja Turun puhelinluettelon vienti alukseen. Puhelinjohto kiinnitettiin pollariin.
Yksinäinen kapteeni jouluyönä
Kerran Jokiranta oli telakoimassa venäläistä alusta jouluaaton aattoyönä. Kun laiva oli altaassa, Jokiranta arveli pääsevänsä kotiin, mutta kapteeni käski luotsin hyttiinsä.
— Vodka, päällikkö sanoi. Jokiranta ymmärsi istua ja juoda seuraksi.
Keskusteltavaa ei ollut, sillä kaksikolta ei löytynyt yhteistä kieltä. Snapsin jälkeen luotsi teki lähtöä.
Vanha kapteeni puristi päätään ja osoitti polveaan. Piti juoda toisellekin jalalle.
— Kapteeni oli vanha mies ja hänen yksinäisyytensä oli käsin kosketeltavaa. Päälliköt eivät huseeranneet miehistön kanssa, Jokiranta sanoo ja kertoo juoneensa toisen snapsin, jonka jälkeen lähti kotiin.
Satama on kuin tietotoimisto
Kymmenen vuoden kuluttua satamaluotsien työt siirtyivät valtiolle, ja Jokiranta jatkoi maissa ja sai ylennyksen Turun Sataman vuoropäälliköksi. Työkokemusta kertyi, puhelin soi ahkerasti ja Jokirannasta alkoi tuntua olevansa kuin tietotoimisto, jolta kysyttiin mitä tahansa.
— Yhdessä vaiheessa numerotiedustelusta yhdistetiin puhelut myös laivojen lippuasioissa iltaisin minulle. Ihmiset kysyivät, millä renkailla voi lähteä ajamaan Eurooppaan. Jotkut soittivat humalassa ja pyysivät ratkaisemaan vedonlyöntinsä. Kollegani sai rauhoitella itsemurhakandidaattia.
Kerran puhelimen toisesta päästä kuului hento naisen ääni. Hän kuiskasi olevansa mieheltään piilossa toisessa huoneessa. Pariskunta oli lähdössä laivalle, mutta naista pelotti: mitä jos laiva uppoaa myrskyssä. Mies oli kieltänyt soittelemasta asiasta kenellekään.
— Rouva hyvä, voitte lähteä turvallisin mielin. Eivät näin isot laivat kaadu, Jokirannan syvänrauhallinen ääni kuului linjan toisesta päästä.
Turvallinen työpaikka
Kun Berliinin muuri murtui, idänkauppa väheni ja venäläisten laivojen tulo loppui. Alukset muuttuivat suuremmiksi ja purkivat lastinsa harvemmin.
Jokiranta ei kuitenkaan lähtenyt Turun Satamasta. Hän työskenteli satamavalvonnassa, aluspalveluliikenteen ja nosturitoiminnan vuoroesimiehenä.
— Se osoittautui turvalliseksi työpaikaksi. Saimme kolme lasta, joiden elämään pystyin osallistumaan paremmin ollessani töissä maissa. Palkkakehitys oli vähintään yhtä hyvä kuin laivalla, enkä ole ollut päivääkään lomautettuna 37 vuoden aikana. Sellainen on nykyään harvinaista.
Kehitystä etukenossa
Kun tänä vuonna vietetään ensimmäistä adventtisunnuntaita, Jokiranta sulkee työpuhelimensa. Viimeinen satamaluotsi lähtee eläkkeelle. Nyt kun vielä on tilaisuus haastatella Turun Sataman tietotoimiston viisasta miestä, on kysyttävä, millaisia neuvoja hän jättää jälkipolville?
— Kehitystä ei kannata seurata vaan mieluummin olla sen suhteen etukenossa. Muistan kun laivojen automaattikiinnityksestä automooringista puhuttiin. Sanoin, ettei sellainen voi toimia, kun laivojen kyljet ovat jäässä. Mutta automooring on säästänyt valtavasti työaikaa ja selkiä, kun raskaita köysiä ei ole tarvinnut vetää käsin. Minusta se on hyvä keksintö.
Tosin oli Jokiranta eräässä mielessä oikeassa. Kun talvella tuulee pohjoisesta yli 15 m/s, laivojen kapteenit haluavat automooringin lisäksi köydet, varmuuden vuoksi.
Vaikka Jokiranta ei nuoruudensuunnitelmistaan huolimatta koskaan jatkanut laivoilla työskentelyä, ei hän ole kaivannut merta.
— Nyt on aikaa olla lastenlasten kanssa, tänäänkin menen hakemaan töiden jälkeen tyttären lapsen hoidosta, Jokiranta hymähtää.
Teksti ja kuvat: Sari Järvinen
